Uutiset

31.8.2018

Arvio: Kauneus, arvo ja kadonnut menneisyys

Vuonna 2014 alkanut tutkimusprojekti kantaa hedelmää ensimmäisen Klaus Holman muistokokoelmaa käsittelevän kirjan muodossa.


Holma_kansi


Visa Immonen & Elina Räsänen (toim.): Kauneus, arvo ja kadonnut menneisyys. Näkökulmia Klaus Holman muistokokoelmaan. Taidehistoriallisia tutkimuksia 49. Taidehistorian Seura, 2017. 256 s.



Klaus Holma (1914–1944) syntyi väärään aikaan ja väärään paikkaan. Ranskan ja Italian seurapiireissä kasvanut ministerin poika väitteli ranskan kielellä Jacques-Louis Davidin taiteesta ­– asepuku yllään Helsingin yliopistossa vuonna 1940. Sota-ajan ristiaallokkoon joutuneesta Holmasta oltiin leipomassa professori Onni Okkosen seuraajaa taidehistorian laitokselle, mutta jälkipolvet muistavat hänet kenties paremmin kirjailijana kuin tutkijana. Klaus Holma hirttäytyi vuonna 1944, mutta hänen jälkeensä jäi hänen nimeään kantava muistokokoelma, jonka hänen vanhempansa lahjoittivat Lahden historialliseen museoon. Holman perhe keräili yli viisisataa keski- ja eteläeurooppalaista, keskiajalta 1800-luvulle ajoittuvaa esinettä taideteoksista ja veistoksista huonekaluihin ja astioihin. Visa Immosen ja Elina Räsäsen toimittama artikkelikokoelma Kauneus, arvo ja kadonnut menneisyys tarjoaa runsaasti asiantuntijanäkökulmia tämän tähän asti vain vähän tutkitun kokoelman syntyvaiheisiin, sisältöön ja merkitykseen.


Kirja lähtee liikkeelle kertomalla Holman kulttuuriperheen tarinan. Assyriologian ja seemiläisen filologian dosentti Harri Holma (1886–1954) työskenteli ulkoministeriössä eri tehtävissä. Lähettiläänä hän asui perheineen eri puolilla Eurooppaa 1920-luvulta lähtien. Esinekokoelma onkin alun perin yksityiskodin esineistöä, jonka keräämisestä päävastuun kantoivat rouva Alli Holma sekä perheen poika Klaus. Marianne Koski on käsitellyt Klaus Holman muistokokoelman muodostumista taidehistorian pro gradu -työssään vuonna 2010. Nyt käsillä olevassa julkaisussa hän tarkastelee kokoelmaa kodin, muistamisen ja kaipuun teemojen avulla perehtyen myös kokoelman elinkaareen ja sen merkitysten muuttumiseen 1900-luvun kuluessa. Holmien koti oli paitsi yksityiskoti, myös edustusasunto, jolla oli funktionsa Suomi-kuvan rakentamisessa maailmalla. Keräily sai kuitenkin Klaus Holman aloitteesta systemaattisia piirteitä, joiden taustalla kyti ajatus tuoda julki ja muodostaa yhteyksiä Suomen ja eurooppalaisen taide- ja esinekulttuurin välille. Koski erittelee Holmien Euroopan-koteja Berliinistä, Pariisista ja Roomasta käyttäen päälähteinään Holmien kirjeenvaihtoa. Kokoelma kietoutuu tiiviisti Holman perheen jäsenten elämäntarinoihin, ja henkilökohtaisuutensa vuoksi Koski luonnehtiikin kokoelmaa vaikeasti tavoitettavaksi. Kokoelmatutkimuksen kirjalliset lähdeaineistot ovat niukat ja monilta osin puutteelliset tai jopa virheelliset. Usein ainoaksi lähteeksi jää esine itse.


Holma1
Holmien Rooman resindenssi 1950-luvun alkupuolelta. Kuva: Attualità Giordani.

Kokoelmaa voi lähestyä myös tutustumalla keräilijän ajatusmaailmaan. Klaus Holman väitöskirja David. Son évolution et son style (1940) jäi aikanaan vähälle huomiolle mutta pääsee nyt suorastaan mikroskoopin alle. Kulttuurihistorian ja historian tutkijat Meri Heinonen ja Janne Tunturi tarkastelevat artikkelissaan Klaus Holmaa taidehistorioitsijana ja hänen toimintaansa tutkijana ja tieteentekijänä. Taidehistorian professori Ville Lukkarinen syventyy Holman väitöskirjaan ja sen lähtökohtiin ja väitteisiin asettaen väitöskirjan David-tutkimuksen kenttään. Vaikka väitöstä ei voida pitää kansainvälisesti merkittävänä, sen keskeiseksi käsitteeksi nousee tyyli, ja tyylikausiajatteluun palataankin vielä monen esineryhmän kohdalla. Taidehistorioitsija Risto M. Pitkänen tarkastelee artikkelissaan Holman väitöskirjan kieliasua ja hänen ranskalaissyntyisen puolisonsa Simonne Holman osuutta väitöskirjan synnyssä. Pitkänen on kirjaa varten myös kääntänyt suomeksi ranskalaisen taidehistorioitsijan Louis Réaun aikalaisarvion Holman väitöskirjasta. Holman kiinnostus tyylikausiin käy ilmi myös taidehistorioitsija Anna Ripatin artikkelista, jossa hän tarkastelee Holman keskeneräiseksi jäänyttä tutkimuskäsikirjoitusta romaanisesta taiteesta ja sen asettumista suomalaisen taidehistorian tutkimushistoriaan. Holman kokoelmaan kuuluvan romaanisen pylväänpään on kirjassa lyhyesti esitellyt yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Robert A. Maxwell.


Huonekaluille on kirjassa omistettu kaksi kokonaista artikkelia, ovathan ne lukumäärältään kokoelman kolmanneksi suurin esineryhmä tekstiilien ja astioiden jälkeen ja keskeinen osa Holmien sisustuskokonaisuuksia. Arkeologi Janne Harjula kirjoittaa Holman kokoelman myöhäiskeskiaikaisista ja 1500-luvun huonekaluista painottuen esineiden tyyliin ja provenienssiin. Artikkeli luokittelee ja kuvailee esineitä peilaten niitä erityisesti Lahden kaupunginmuseon entisen amanuenssin Maija Hahlin julkaisemattomaan käsikirjoitukseen vuodelta 1976. Kirjoituksessa esitellään etupäässä gotiikkaa ja renessanssia edustavia arkkuja, kaappeja, tuoleja ja pöytiä sekä niiden materiaaleja, koristeaiheita ja käyttötapoja. Harjula kirjoittaa myös niin yksittäisten esineiden kuin kokoelmakokonaisuudenkin biografiasta. Holman kokoelmaa luonnehtii hänen mukaansa se, että esineistö on monella tapaa irrallaan niin alkuperäisestä kuin myöhemmistä konteksteistaan, joista vain kaksi tunnetaan; Holmien kodit sekä Lahden kaupunginmuseon Holma-kokoelma erilaisina näyttelykokonaisuuksina. Harjula nostaakin esiin – vaikkakin lyhyesti –  kokoelman esineet nimenomaisesti museokontekstissa ja esittää myös uusia ideoita ja ratkaisuja kokoelman esilläpitoon tulevaisuudessa.

Holma2
Intarsiakoristeltu tirolilainen kabinettikaappi 1500-luvulta. Kuva: Tiina Rekola.

Tyyli, tyylipiirteet ja kanoninen tyylihistoria ovat keskeisellä sijalla myös kansatieteilijä Jukka Relaksen artikkelissa, jossa perehdytään kokoelman 1700-luvun huonekaluihin. Relas tarkastelee esinekokoelman luonnetta ja kokonaisuuksia kokoelman sisällä. Hän myös arvottaa esineitä ja asettaa ne laadun ja edustavuuden perusteella aikakauden esinekulttuurin kenttään erityisesti keräilyn näkökulmasta. Hänen mukaansa Holman muistokokoelma tuo erityisesti esiin kerääjien henkilökohtaisten mieltymysten merkityksen kokoelman synnyssä, mikä eroaa museaalisista periaatteista. Holman kokoelmaa voidaan verrata muihin museoituihin yksityiskokoelmiin, kuten Onni Okkosen kokoelmaan Joensuun taidemuseossa, Karl Hedmanin kokoelmaan Pohjanmaan museossa ja Paul ja Fanny Sinebrychoffin kokoelmaan Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä. Holman kokoelman painotus Etelä- ja Keski-Eurooppaan sekä keskiaikaan ja renessanssiin tekee siitä Suomen oloissa ainutlaatuisen. Myöskään huonekalukokoelman 1700-luvun esineistölle ei löydy vertailukohtaa Suomesta, joten Relas peilaa sitä artikkelissaan kansainvälisiin kokoelmiin, kuten de Camondoon Pariisissa ja Wallaceen Lontoossa. Huonekalut ovat varhaisrokokoota, täysrokokoota ja uusklassismia edustavia ranskalaisia, italialaisia ja ruotsalaisia esineitä, jotka Relaksen mukaan ovat ”varsin hienoja” oman aikansa edustajia, mutteivät kuitenkaan aikakauden kaikkein loisteliaimpia esineitä. Kokoelman tämä osa on suppeudestaan huolimatta tärkeä vertailukohta tutkittaessa aikakauden kotimaisia huonekaluja ja suomalaisittain poikkeuksellisen monipuolinen otanta ranskalaisia ja italialaisia esineitä.


Toinen merkittävä esineryhmä, jota kirjassa käsitellään kahden artikkelin voimin, on keramiikka. Arkeologian professori Visa Immonen syventyy Holman kokoelman välimerelliseen keramiikkaan 1500–1700-luvuilta ja erityisesti italialaiseen majolikaan, joka on suomalaisissa kokoelmissa harvinaista. Keräilyyn painottuva artikkeli esittelee eri Välimeren alueiden keramiikan valmistusperinteitä ja tyylipiirteitä sekä majolikan keräilyn historiaa, johon kenttään myös Holman kokoelma – josta suurin osa on peräisin Sisiliasta ja Napolista – liitetään. Kuten huonekalujenkin kohdalla, myös taide-esineiden keräilyyn, antiikkimarkkinoihin ja esineiden arvonmuodostukseen vaikuttavat estetiikan ja keräilymotiivien lisäksi taloussuhdanteet, jotka heijastuvat myös Holmien keräilyyn. Immonen korjaa artikkelissaan kokoelman tästä osasta aiemmin esitettyjä virheellisiä tulkintoja. Kokonaisuus ei sisällöltään ole kansainvälisesti merkittävä, mutta nimenomaan sen historia ja päätyminen Suomeen tekevät siitä kiinnostavan osan majolikan keräilyn historiaa. Holmien majolikakokoelma osoittautuu lopulta varsin erilaiseksi kuin sen kerääjät itse olettivat. Kirjan toisessa keramiikkaesineitä koskevassa artikkelissa Jukka Relas kirjoittaa 1600–1700-lukujen fajanssiesineistä. Kokoelman tästä osasta suurin osa on ranskalaista tuotantoa, mutta mukana on myös italialaisia ja hollantilaisia esineitä. Kuten Immonenkin, Relas keskittyy taustoittamaan ja analysoimaan esinekokonaisuutta niin esinelähtöisen tutkimuksen, ajoituksen, Holmien keräilyintressien kuin kansainvälisten antiikkimarkkinoidenkin kautta. Relaksen mukaan barokkiesineisiin painottuva kokoelman osa kertoo statusesineiden keräilyn sijaan Holmien aidosta kiinnostuksesta esinehistoriaan. Hedmanin keramiikkakokoelmaan vertautuva kokonaisuus onkin Rouen-esineiden osalta Suomen merkittävin, ja valottaa myös eurooppalaisten tehtaiden ominaispiirteitä ja vaikutussuhteita.


Holma3
Derutassa valmistettu, neljän karyatidin kannattelema kuutionmuotoinen majolikasuolakko 1600-luvun alkupuoliskolta. Kuva: Visa Immonen.

Museoiduilla yksityiskokoelmilla on ollut merkittävä osa suomalaisten museokokoelmien synnyssä. Klaus Holma itse piti nimenomaan esineiden kautta tavoitettavaa kauneutta, tietoa ja historiaa merkittävänä, ja ideoi jo 1930-luvulla eurooppalaisten esineiden ja taiteen tuomista Suomeen. Holman muistokokoelma olikin näytteillä Ateneumissa vuonna 1955. Esineitä, taide-esineitä, kuvataidetta ja taidekäsityötä esitellyt näyttely sopi Ateneumiin, jolla on oma historiansa kuvataiteen ja taideteollisuuden myrskyisässäkin liitossa, ja aikalaisarviot ylistivät kokoelmaa. Kokoelman karttumista tilastotieteen valossa on kirjassa tarkastellut kauppatieteilijä ja taidehistorioitsija Kari Tuovinen. Artikkelissaan hän kertoo Holman kokoelmaan kuuluvan taideteosryhmän profiilivertailusta. Tuovinen pyrkii ilmaisemaan kokoelman yhtenäisyyden astetta mitattavissa olevien kokoelmaominaisuuksien avulla. Hän vertaa kokoamaansa taidekoria Suomen taidemuseoiden kokoelmiin ja erityisesti Onni Okkosen ja Pentti Kourin kokoelmiin. Taidekori on tässä irrotettu kokoelman muista esineryhmistä, mutta myös siinä painottuvat kokoelmakokonaisuuden yleispiirteet ja Holmien keräilyintentiot: kansainvälisyys ja kiinnostus vanhaan taiteeseen. Tuovinen muistuttaa, että kokoelmien monet ominaisuudet, kuten vaikkapa lahjoitettuna saatujen tai nuorilta taiteilijoilta hankittujen teosten osuus, ovat katsojille näkymättömiä. Kvantitatiivisilla menetelmillä ominaisuudet saadaan mitattavaan muotoon, jolta pohjalta on mahdollista edistää uudenlaisten kokoelmakäsitteiden ja luokittelujen käyttöönottoa.


Holman kokoelma on ollut museoituna jo yli 50 vuotta. Sen alkuperäinen tarkoitus oli toimia sivistyksen ja opetuksen lähteenä kaikille kansalaisille, erityisesti työläisille ja käsityöammattiin opiskeleville. Tuon tarkoituksen kokoelma on säilyttänyt. Kun itse aloitin huonekaluentisöinnin artesaaniopinnot silloisessa Lahden käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa vuonna 2004, kuului opintoihin heti alkumetreillä retki museoon ja tutustuminen Klaus Holman muistokokoelmaan. Erityisesti mieleeni jäi keskiaikaisen puuveistoksen pää, joka hymyili arvoituksellista hymyään lasivitriinissä kosteudensäätelylaitteiston ympäröimänä. Taidehistorioitsija Katri Vuola esittää artikkelissaan uuden tulkinnan tästä Kaarle Häijyn päänä tunnetusta veistosfragmentista. Esineen muotoa ja materiaalia tutkimalla hän tulkitsee veistoksen elinkaarta ja suoranaista muodonmuutosta sen alkuperäisestä aiheesta ja kontekstista aina matkan eri vaiheiden jättämiin konkreettisiin jälkiin saakka. Yksi kokoelman tunnetuimmista esineistä ei ehkä sittenkään ole Kaarle II Navarralaisen muotokuva, vaan jälleen jotain aivan muuta kuin kerääjänsä olettivat. Vuolan materiaalisuuteen painottuva artikkeli toimii hienona esimerkkinä konkreettisesta taidehistoriallisesta esinetutkimuksesta.


Holma4
Kaarle Häijyn päänä tunnettu veistosfragmentti, 1300-luku, pähkinäpuuta, korkeus 18 cm. Kuva: Tiina Rekola.

Materiaalisuus on keskeisellä sijalla myös taidehistorioitsija Elina Räsäsen artikkelissa, jossa hän käsittelee imettävää Neitsyt Mariaa esittävää 1500-luvun espanjalaista maalausta. Räsänen valottaa tämän Maria lactans -kuvatyypin taustaa ja paneutuu sitten kyseisen teoksen muotoon ja materiaan niin konkreettisesti kuin teoreettisesti. Tässäkin tapauksessa teoksen materiaalit ja tekotapa, kuten maalauspohjana toiminut nahka, tarjoavat paljon tietoa, mutta Räsänen painottaa kyseisen maalauksen olevan myös luonteeltaan ja funktioltaan korostetusti esine, ei ainoastaan esittävä kuva tai näkymä, vaan hartaudenharjoituksen konkreettinen työkalu. Toista kokoelmaan kuuluvaa 1500-luvun maalausta käsittelee kirjassa taidehistorian professori emeritus Altti Kuusamo. Kuusamo pohtii tekstissään tämän puulle maalatun votiivitaulun alkuperää, provenienssia ja ajoitusta sekä sijoittaa sen pako Egyptiin -topoksen kokonaisuuteen. Räsäsen tavoin hän pohtii myös votiivikuvan luonnetta ja funktiota sekä toiminnallisuutta ja siihen liittyvää ruumiillisuutta. Pohdinnan ytimessä on se, millaiseen tekemisen kulttuuriin teos tabernaakkelikehyksineen kuuluu. Kuusamo päätyy esittämään, että kokonaisuudessa on nähtävissä kansanomaisia piirteitä. Aihe- ja tyylipiirteiden tuntemuksen lisäksi Kuusamo on käyttänyt apunaan aiempia konservointi- ja restaurointiraportteja, sekä kehyksestä teetettyä mikroskooppista ohutleikepuuanatomiatutkimusta.


Holma5
Pako Egyptiin -aiheinen votiivitaulu, n. 1475-1525, öljyväri puulle, tabernaakkelikehys kullattua puuta, 102,5 x 85 cm. Kuva: Tiina Rekola.

Kokoelman tutkimuksellinen arvo lepää juuri sen monipuolisuuden ja poikkitieteellisyyden varassa. Ensiarvoisen tärkeänä tässä kirjassa näen ns. hiljaisen tiedon nostamisen esiin osana Holman kokoelman tutkimushistoriaa. Julkaisematonta, esimerkiksi materiaaliteknistä tietoa on olemassa konservointiraporteissa sekä kokoelman parissa työskentelevien tai aiemmin työskennelleiden keskuudessa. Kokoelman painotus on esineissä, eikä konservointityön merkitystä voi esinebiografisesta näkökulmasta ainakaan väheksyä. Toivottavasti tulevaisuudessa saamme lukea myös konservaattoreiden kirjoittamia artikkeleita kokoelman esineistä! Odotellessa voi tutustua esimerkiksi huonekalukonservaattori Taru Mäkitalon opinnäytteeseen tästä linkistä. Mäkitalo on konservoinut Ludvig XV:n tyylisen 1700-luvun canapén ja materiaalitutkimuksen lisäksi hän esittelee kyseistä tyylikautta erityisesti istuinhuonekalujen osalta. Holman kokoelman oma biografia linkittyy kiinteästi sen vaiheisiin ja funktioon sisustus- ja edustuskäytön jälkeen museossa. Kokoelmalahjoitus on merkittävä osa Lahden historiallisen museon historiaa, mutta kokoelman vaiheisiin ja esimerkiksi erilaisiin esilläpitoratkaisuihin museokokoelmana ei kirjassa juuri puututa. Koski on opinnäytteessään käsitellyt niin Holmien kotien sisustuksia kuin esilläpitoakin, ja kirjan eri artikkeleista löytyy valokuvamateriaaliakin, mutta aiheen koonti erityisesti museonäkökulmasta jää vielä puuttumaan.


Kirjasta erottuu kolme osiota, joista ensimmäinen käsittelee Holmien henkilöhistoriaa ja toimintaa niin tutkijoina kuin keräilijöinä, toinen itse esineitä ja esineryhmiä ja kolmas taidetta. Halutessaan tässä voi nähdä ikiaikaisen vastakkainasettelun taiteen ja taidekäsityön välillä (”high art vs. minor art”) – kirjoittavathan esimerkiksi huonekaluista ja keramiikasta muiden alojen kuin taidehistorian asiantuntijat – mutta kirjoituskokonaisuudesta muodostuu ehjä ja ”tasa-arvoinen” aivan kuten itse kokoelmakin on. Tuovisen mukaan kokoelmasta itsessään voidaankin katsoa muodostuvan taidetta. Itse kirjan visuaalinen ulkoasu jää hieman vaillinaiseksi; joissain artikkeleissa kuvitus on runsastakin, mutta kuvat pienikokoisia ja mustavalkoisia, ja kirjan lopussa oleva värikuvaliite aivan liian suppea. Tutkimusprosessit ja -menetelmät sitä vastoin ovat artikkeleissa hyvin esillä ja tutkimustyö haasteellisten lähdemateriaalien parissa on luonteva osa kirjoituksia. Kirja sopiikin luettavaksi niin tutkijakonkareille, alkuvaiheen opiskelijoille kuin museokokoelmien ja -esineiden parissa työskenteleville. Moni kokoelman osio, kuten tekstiilit, odottaa vielä tutkimusta. Jotkut artikkelit liittyvät kokoelmaan kiinteämmin kuin toiset. Esimerkiksi Klaus Holman ranskan kielen taidon ja kieliasun voisi katsoa liittyvän läheisemmin hänen työhönsä kansainvälisenä kirjoittajana kuin konkreettiseen esinekokoelmaan, mutta keräilijän taustoituksen lisäksi tämä toimii esimerkkinä siitä, miten moneen suuntaan kokoelman ympäriltä voidaan johtaa tutkimusaiheita.


Esinetutkimuksella on taidehistorian parissa pitkät perinteet, mutta suuntaus ei vaikuta olevan suomalaisessa nykytutkimuksessa erityisen trendikäs. Toisaalta, myös taidehistorian parissa on viime vuosina puhuttu materiaalisesta käänteestä, joka korostaa teosten esineellisyyttä ja fyysisiä ominaisuuksia tutkimuksen kohteina ja tulkinnan välineinä. Kauneus, arvo ja kadonnut menneisyys osoittaa miten paljon annettavaa esineillä edelleen on taidehistorialle – ja taidehistoriallisella tutkimuksella esineille. Kirja toimii perusteellisena alustuksena myös Holman kokoelman tulevalle tutkimukselle. Se on omalta osaltaan jälleen kerran muuttanut Klaus Holman muistokokoelman luonnetta. Kokoelman tarkastelu on syventänyt olemassaolevaa tietoa, tarjonnut uusia tulkintoja, avauksia ja tutkimusaiheita sekä lähentänyt monien ihmisten suhdetta kokoelman esineisiin tuomalla myös uutta tietoa saataville. Immonen ja Räsänen päätyvätkin alustavaan väitteeseen, jonka mukaan museoitujen yksityiskokoelmien taidehistoriallinen merkitys syntyy ennen kaikkea vaikutuksina ja toiminnallisuutena tutkimus-, näyttely- ja konservointityössä. Kokoelma oli Holman perheelle paitsi harrastus ja yhteinen projekti, myös työväline ja tutkimuskohde. Heille käytännöllisyys ja kauneus olivat tärkeitä arvoja, ja nykyisellään kodista muistokokoelmaksi muuntunut kokonaisuus tulee säilyttämään arvonsa myös opetus-, sivistys- ja tutkimuskäytössä. Kokoelma tarjosi kerääjilleen mahdollisuuden myös ilmaista kaipuuta toisiin aikoihin ja paikkoihin. Muuttuvassa maailmassa kokoelma välitti lisäksi jotain pysyvää; Klaus Holman muiston, joka museoidun kokoelman ja sen tutkimuksen kautta on edelleen tavoitettavissa.

 

Klaus Holman muistokokoelmaa esittelevä perusnäyttely on tätä kirjoitettaessa suljettuna Lahden historiallisen museon sisätilaremontin vuoksi, mutta joihinkin esineisiin voi tutustua eri kulmista otettujen valokuvien avulla museon nettisivulla.

 


Saila Leskinen

Kirjoittaja on verkkopalvelun toimituksen jäsen, huonekalurestauroija ja taidehistorian pääaineopiskelija.


Palaa otsikoihin



 
normal-size-image-placeholder

Uutiset

ISSN 2342-0146


Haluatko uutisesi palstalle?

Ota yhteyttä verkkopalvelun toimitukseen:
esinetutkimus@gmail.com

Uutispalstalla julkaistavia juttutyyppejä:


  • Arvio (kirja-, näyttely- tai muu arvio)
  • Kolumni (kantaaottava, poleeminen kirjoitus)
  • Muistokirjoitus
  • Museoiden kuukauden esineet -uutinen
  • Näkökulma-haastattelu (henkilöhaastattelu esinetutkimusta painottaen)
  • Puheenvuoro (kannanotto alan ammattilaiselta)
  • Uutinen (ajankohtaisesta näyttelystä, kurssista, palkinnosta, tapahtumasta, konferenssista, seminaarista, verkkosivustosta, henkilövaihdoksesta, julkaisusta, projektista, esinelöydöstä jne.)
  • Väitöslektio


 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä